Tämä on tapauskertomus, joka sivuaa aiempaa kirjoitustani liikenteen vaaroista.
Olen valokuvaamassa liikennerauhan puolesta järjestettyä pyörämarssia Turun keskustassa. Toisin kuin Helsingissä, itse marssi menee jotakuinkin mallikkaasti (pieniä konflikteja lukuunottamatta). Ympäröivä liikenne sen sijaan vähän hirvittää.
Seisoskelen Eerikinkadulla, kauppatorin kulmalla. Seuraan liikennettä ihan tarkoituksella. On aurinkoinen sunnuntaipäivä. Terasseilla istuu virvokkeista nauttivia ihmisiä. Bussipysäkillä on tungosta. Liikenne soljuu hiljakseen, suurin osa kulkee sääntöjen mukaan. Mutta eivät kaikki.
Puolen tunnin aikana kaksi autoa (taksi ja yksityisauto) kiihdyttävät liikennevaloista läpi, vaikka ne ovat jo vaihtuneet punaisiksi. Kolmas auto tekee äkkijarrutuksen, kun huomaa suojatietä ylittävät turistit viime tingassa. Bussikin joutuu pysähtymään, niiaten sen editse tietä miten sattuu ylittävälle keski-ikäiselle miehelle. Mies tosin ei kännykän räpläykseltä edes nosta katsettaan. Muutama muukin jalankulkijaa ylittää tien korttelin keskeltä, olisihan suojatielle peräti 20-30 metriä. Kaksi pyöräilijää ajaa jalkakäytävällä väistellen bussia odottavia. Kolmas ajelee ajoradalla missä pitääkin, tosin kännykkään puhuen ja kaistaa väärään suuntaan.
Kaksi vaaratilannetta
Lähden kotia kohti. Pyöräilen.
Ohittaessani jalkakäytävällä pyöräilevän pariskunnan, huikkaan ettei siellä saa ajaa ja että siirtyisivät ajoradalle. Nainen huutaa: ”Tiedetään!” Mietin, että mitähän hyötyä siitä tiedosta on.
Pieni harmaa auto ohittaa minut vauhdilla, pysähtyy samantien suoraan eteeni ja pistää pakit päälle ja vilkun oikealle. Jahas, aikoo sitten taskuparkkeerata tuohon… Koputan pelkääjän puolen ikkunaan kommentoidakseni ratkaisua, mutta nuori mies ei edes käännä päätään. Odottaa kuitenkin ennen peruuttamista, että pääsen ahtautumaan hänen ja oikealla parkissa olevan auton välistä. Kiitos tästä.
Aion mennä Lonttistentietä pohjoiseen, Helsinginkadun yli. Ajan suoraan menevän ”autokaistan” oikeaa reunaa, vaikka tien vasemmalla puolen on pyörätie. Tämän sallii Tieliikenneasetus, kuten altakin voi lukea1.
Liikennevalot vilkkuvat keltaisina, mitään kiertotien tai erikoisjärjestelyn merkkejä ei ainakaan omalla reitilläni risteyksessä näy. Risteyksessä seisoo kuitenkin neljä liikenteenohjaajaa, yksi joka suuntaan.
Edessäni suojatiellä seisoo nuori mies, jonka kanssa joudun väittelemään hetken siitä, mistä saan mennä. Kun kerron meneväni suoraan, enkä kääntyväni, hän nostaa kädessään olevan pysähtymismerkin naamani eteen. Hän vilkaisee pikaisesti taakseen ja laskee merkin saman tien. Hän seisoo kuitenkin yhä suoraan edessäni. Hetken päästä hän huomaa antaa tietä, ja huitoo minua menemään. Hän ei katso taakseen, vaan minua.
Ylimääräisen kohtaamisen ja sananvaihdon vuoksi en typeryyttäni seuraa liikennettä kuten normaalisti. Kun pääsen varsinaiselle risteysalueelle, näen, että oikealtahan tulee vauhdilla pitkä autoletka. Se on nyt jo lähes kohdalla. Joudun pysähtymään aivan keskelle risteystä, kaikkein vaarallisimpaan paikkaan. Onneksi takana omaa ylitysvuoroaan odottaa vaalea citymaasturi pitää sopivaa välimatkaa.
Jos olisin päässyt arvioimaan itse tilannetta, en olisi missään nimessä vielä mennyt risteykseen vaan odottanut. Tai ehkä olisin kiiruhtanut täysin pysähtymättä yli, ilman liikenteenohjaajaa minulla olisi ollut ehkä kymmenen sekuntia enemmän aikaa. Vaikea sanoa, mitä olisin tehnyt.
Järkyttävintä tilanteessa on, että muut liikenteenohjaajat, joilla tosiaan olisi se mahdollisuus ohjata liikennettä, eivät katso taakseen risteysalueelle. He vain viittovat autoja menemään suoraan. Kyllä, minua ärsyttää. Hilaan pyöräni sivulle liikenteenjakajan viereen, jotta editseni kääntyvä auto pääsee menemään.
Jahka pääsen toiselle puolen, kysyn naispuoliselta liikenteenohjaajalta mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu. ”Meillä on tässä Turku triathlon meneillään. Varmistetaan ettei autot aja pyöräilijöiden päälle.” Kisan järjestäjä on SBR Finland.
No jo on ironista. Ainoa todella kuumottava vaaratilanne johtui tällä reissulla liikenteenohjaajista.
Tunnustan, että itselleni, kuten kaikille, sattuu virheitä. Tein itse sellaisen, kun en huomioinut liikennettä ohjatussa risteyksessä kunnolla.
Olen jo muutaman vuosikymmenen ajanut pyörällä kesät talvet. Kilometrejä kertyy vuodessa muutama tuhat. Minusta liikennesääntöjen noudattaminen kuuluu aina liikenteeseen. Ihan vain yhteisen turvallisuuden vuoksi. Kukaan ei saa soveltaa niitä niin, että pääsee itse etenemään nopeammin / helpommin / jännemmin, mutta samalla aiheuttaen muille haittaa tai vaaratilanteita.
PS. Mitä ihmeen tekemistä tällä sitten on Aivoriihen teeman, journalismin tai tieteen kanssa? Vähän, mutta on kuitenkin. Media tuppaa luomaan myös liikenteeseen vastakkainasetteluja, ja sellaiset eivät sinne kuulu. ”Autoilijat kiusaavat pyöräilijöitä”, valittavat pyöräilijät. ”Pyöräilijät ajavat väärin”, sanovat paljon autoilevat. Tuollainen asenne ei kuulu liikenteeseen, ja median pitäisi pitää huolta siitä.
Päivitys (su klo 16.30): Lisätty uutislinkki bussin töytäisemäksi joutuneista pyörämarssijoista Helsingissä.
Päivitys (ma klo 13.00): Lähetin liikenneohjaajien toiminnasta sunnuntaina palautetta ja sain SBR Finlandin edustajalta pian vastauksen: ”Kiitos tästä viestistä. Pahoittelen tapahtanutta jaeihän tuollaisia tilanteita saisi päästä syntymään. Järjestimme tapahtuman ensimmäistä kertaa ja tässä niin kuin muissakin asioissa jäi kyllä parennettavaa. Suhtaudumme liikenneturvallisuuten todella vakavasti ja on kyllä todellakin ironista, että juuri tällainen tilanne osuu kohdallesi pyöräilijänä triathlontapahtuman yhteydessä. Terveisin Heikki Jaatinen”
- Tieliikenneasetus kertoo: ”Jos pyörätie on vain tien vasemmalla puolella ja ajoradan oikealla puolella olevan pientareen tai ajoradan oikean reunan käyttö on kulkureitin tai muun vastaavan syyn vuoksi turvallisempaa, polkupyöräilijä saa lyhyellä matkalla käyttää piennarta tai ajoradan oikeaa reunaa.” (TLA, Määräysmerkit, 18 §, merkki 422). Normaalisti näin olisi ollut, mutta kiitos liikenteenohjauksen, ratkaisu osoittautui paljon vaarallisemmaksi. ↩
Aivoriihi 