Kettutytöt ja susikammoiset. Vaikka ei heti uskoisi, heillä on paljon yhteistä. Sekä ”päästetään ne lutuset vapaax hei kirmaan tonne niitylle lol jooko hei” -tempaukset että ”lahdataan prkl ne pedot ennen kuin ne syövät meidän lapset ja lampaat” -projektit ovat hyvin lähellä toisiaan. Kummassakin on totuuden siemen, mutta se itää hullukaalin joukossa.
Millaisia mielikuvia sinulle tulee mieleen seuraavien kahden listan eläimistä?
- Kotikissa, ovela kettu, jänis vemmelsääri, orava huiskuhäntä, soma laiskiainen, jouluinen poro, leikkisä saukko, pehmoinen majava, pulskanlaiska virtahepo, vekkuli sammakko, naurava delfiini?
- Myrkyllinen hämähäkki, saastainen rotta, verenhimoinen lepakko, kammottava kummituseläin, pelottava krokotiili, vaarallinen hyeena, likainen korppikotka, saalistava leijona?
Voisiko adjektiiveja vaihtaa päittäin listasta toiseen, niiden toisten eläinten eteen? Ovatko listojen otukset todella erilaisia – ensimmäiset jonkinmoisia hyviksiä ja toiset arkkipahiksia? Tekstin lopusta löytyy pieni uutiskatsaus sekä ensimmäisen1 että toisen2 listan olioiden teoista. Voivat muuten yllättää.
Kulttuurimme mielikuvat suosivat tietyn tyyppisiä eläimiä. Lapsille opetetaan, että Kettu Repolainen on ovela, Karhu Mesikämmen on voimakas ja hidasälyinen, harakka on kleptomaani, oravaemo hellä, jänis taas arka ja ylimielinen. Ja käärme on tietysti kaiken pahan ruumiillistuma. Hyvikset ovat pörröisiä, isosilmäisiä, lutuisia, hassuja, pyöreitä, lämpöisiä, rutisteltavia ja kivoja – lapsenomaisia. Pahis-otukset ovat sitten hallitsemattomampia: kylmiä, saastaisia, vaarallisia, limaisia, pimeässä liikkuvia ja sensellaisia. Ne tunnistamme varttuneemmiksi, viekkaammiksi, vaarallisiksi.
Pörröhäntäinen rotta
- Seurasaarisäätiön sivuilla lukee: ”ihastuttavat … oravat toivottavat kävijän tervetulleeksi.”; ”Seurasaari tunnetaan … kesyistä oravistaan. Kesyyntynyt orava käy säännöllisesti ruokintapaikoilla ja jopa kerjää ruokaa puistossa kävelijältä.”
- Maikkarin uutisissa kerrottiin Turun rotista näin: ”Röyhkeät rotat valtasivat jokirannan Turussa”, ”Lehmusrotat ovat erityisen pelottomia. Niitä sai kuvata rauhassa kahden metrin etäisyydeltä.”
Rotta ja orava ovat tasan saman kokoisia sekaruokaisia jyrsijöitä. Ainoa silmiinpistävä ero on hännän pörröisyydessä sekä eläimen näkyvyydessä. Kumpikin toki haluaisi saada helppoa ruokaa ihmisiltä, mutta vain toinen otetaan avosylin vastaan. Rotta kun on saastainen rutonkantaja, mutta orava on kiva hassu kurre. Ongelma tässä on se, että tunnen monia ihmisiä, jotka ovat joutuneet yli-innokkaiden oravien raapimiksi tai puremiksi (tai lintujen nokkimiksi), mutta luonnonrottien taas en tiedä edes koskettaneen ketään tuntemaani.
Eihän sen niin pitänyt mennä!”Tui tui, tule ja ota pähkinä, pikku oravainen.” (← Kannattaa klikata)
Lapsena opitut asiat, mielikuvat, seuraavat meitä aikuisenakin. Karrikoituna: jos otus on söpö, niin eihän se voi olla isosti haitaksi kenellekään. Jos se taas herättää negatiivisia tunteita, olion täytyy olla haitallinen ja se pitää poistaa. Eläimet on jaettu hyödyllisiin ja vastenmielisiin. Netistä katsellaan kissavideoita, samalla kun uutiset ovat pullollaan metsän pedoista lietsottuja pelkotiloja.
Kuinka vieraantuneita ihmiset ovat todellisesta maailmasta? Mitä pitää tehdä, jotta maailmankuva vääristyy noin paljon? Osa vastuusta menee klikkauksista tyydyttyvälle ”katso kuvat” -ällistelymedialle. Suurin syy on kuitenkin ihmisissä itsessään. Vaikka Suomi on luonnoltaan rikas maa, eristäydymme täällä yhteiskuntana luonnosta erittäin hyvin – taloihin, kaupunkeihin, autoihin. Ei ihme, jos käsitys luonnosta vääristyy.
Kaliforniassa asuessani luonto oli paljon lähempänä. Aina. Talojen alla saattoi asua pesukarhuja tai skunkkeja. Pihoilla käyskenteli kauriita. Eräänä yönä puuma (siis se eläin…) oli päättänyt tulla tepastelemaan kaupungille. Siitä uutisoitiin, mutta asiasta ei noussut isoa haloota. Näin, vaikka puuma tappaa juuri tuolla alueella ihmisen (muistaakseni kerran 10 vuodessa) useammin kuin Suomessa suurpedot yhteensä. Meillä eläintä olisi jahdannut ainakin pari poliisipartiota muutaman kunnanrajan yli, mutta Santa Cruzissa eläin sai poistua itse rauhassa seuraavana päivänä takaisin vuorille. Siellä metsäreiteille on pistetty opastus- ja varoituskylttejä. Vastuu suurpedon kohtaamisesta on yksilöllä, ei yhteiskunnalla.
”Ei meidän koira pure”
Ennalta muodostetut mielikuvamme ja leimasimemme koskevat myös kotieläimiä. Lemmikkejä käytetään turhan paljon leikkikaluina: joskus niitä jopa naamioidaan toisen lajin edustajiksi. Ja huom! Tämä kattaa myös inhimillistämisen, vaikkapa vaatteilla, välittämättä eläimen elekielestä näkyvästä vaivaantuneisuudesta. Mutta, mikä tärkeämpää, turhat kemikaalit, vaatteet ja korut voivat olla jopa vaaraksi lemmikille. Lämmitys- tai suojaustarkoituksessa vaatetus on kyllä ok, mutta silloinkin kannattaisi miettiä että onko nyt hommattu väärä eläin, jos se ei pärjää varttia pihalla ilman toppatakkia…
Toiseksi, näin keväällä koirat eivät saa juosta vapaana, sillä poikasia hoitavia eläimiä ei saa häiritä. Sillä ei ole väliä, vaikka iso-Musti ja pikku-Fifi olisivatkin maailman mukavimpia hauveleita, ja ne vain nuuhkivat niitä linnunpesiä (ihan liian läheltä, kommentoisi lintuemo). Pointti on, että koulutuksen lisäksi lemmikkiä ajavat muutkin vietit. Ja sama pätee myös kadulla: Vastaantulija ei voi tietää miten [hie/huo]nosti koulutettu juuri se sinun koirasi on, etkä sinä voi tietää kuinka vastaantulija reagoi. Koiran agressiivinen käytös kun on useimmiten seurausta joko vajavasta / väärästä koulutuksesta, tai jostain odottamattomasta tilanteesta.
Takaisin pääpointtiin.
Kuka tahansa, jolla on joskus ollut koira, tietää, että otuksella on oma tahto. Joskus sitä ottaa pattiin, joskus se on leikkisä, jostain se suuttuu tai varoittaa. Vaikka koirilla on nätit isot silmät, pehmeä turkki ja leikkisä luonne, ne ovat yksilöllisiä petoeläimiä. Niitä ohjaavat koulutuksen ohella mm. halut, geenit, hormonit, vaistot, opitut asiat ja oma kulttuuri. Eli ne ovat aivan kuin me ihmisetkin. Ja ihan kaikki muut eläimet.
Olen törmännyt usein siihen, että tässä kohdassa pohdintaa hypätään erheellisesti keskusteluun ihmisen moraalista, laeista, omastatunnosta, uskonnoista ja sensellaisesta. Ne pyritään yleistämään eläimillekin ominaisiksi ja monimutkaistetaan asiaa liikaa. Mitä jos mietitäänkin sitä, että eläimet ihan itsenäisesti haluavat sitä, mikä on niille itselleen parasta. Sillä, tiedostavatko ne sitä asiaa ”haluksi” tai eivät, tai osaavatko ne ilmaista sitä, tai kokevatko ne universaalia moraalia, ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa.
Eläimet eivät toimi niinkuin ihmisenkaltaistetut (l. antropomorfisoidut) satukirjan hahmot. Tai kuten pehmolelut. Miksi toimisivatkaan? Ei ole olemassa oikeata Kettu Repolaista tai Väiski Vemmelsäärtä. Eläimet eivät tiedä kuinka me kuvittelemme tai tulkitsemme niiden toimivan tietyissä tilanteissa. Ja vaikka tietäisivät, ne eivät välitä asiasta tuon taivaallista – vaan tekevät niinkuin tekevät.
Minkki tai kana ei varmasti halua elää häkissä, eikä susi tai hirvi halua tulla ammutuksi. Toisaalta susi haluaa syödä hirven, mutta hirvi ei tykkää tuostakaan. Ihminen taas haluaa elää turvallisesti (eli poistaa petoja ja uhkia), popsia hirven ja muun riistan ohella vielä kananmuniakin (sekä muita tuotantoeläimiä), sekä kehittää turvallisia lääkkeitä (joita on testattu koe-eläimillä) ja vieläpä valmistaa luksustuotteitakin (mm. turkikset sun muut). Kaiken tuon voi – minusta – tehdä, mutta liiallisuuksiin niissä ei kannata mennä. Meillä on velvollisuus vahtia eläinten oikeuksia, koska ne eivät voi. Samalla meillä on velvollisuus olla muokkaamatta elinympäristöjä, ekosysteemejä, biosfääriä liikaa. Siitä nimittäin koituu haittaa paitsi metsän otuksille, myös meille itsellemme.
Rautalankaa: Eläimet (ja kasvit myös) ovat yksilöitä ja ihan sen oman lajinsa edustajia. Ne eivät ole mustavalkoisia. Edes seeprat. Heittäkäämme siis turhat inhimillistykset – sekä hyvässä että pahassa – romukoppaan, ja pyritään ymmärtämään niitä sellaisina kuin ne ovat. Niillä on omat tarpeensa ja halunsa, riippumatta meistä.
-
Tässä muutama uutinen lutuisten eläinten tekosista:
Kissat ovat vapaaksi päästyään massamurhaajia (29.1.2013). Kettu hyökkäsi nukkuvan miehen kimppuun (Iso-Britannia, 14.4.2011). Orava raateli kolmea ihmistä (Saksa, 14.6.2007). Jänis hyökkäsi variksen kimppuun ja tappoi sen (Vaasa, 14.6.2008). Poro hyökkäsi pariskunnan kimppuun (Kittilä, 25.9.2005). Laiskiaiset syövät ihmisten ulosteita (Amazon, 4.5.2010). Saukko tappoi ja söi alligaattorin (Florida, 6.3.2014). Jänis hyökkää ja ajaa käärmeen pois (30.8.2007). Saukot raiskaavat systemaattisesti hylkeenpoikasia kuoliaaksi (Montereynlahti, 2000-luku). Kettu puraisi vauvan sormen irti (Iso-Britannia, 10.2.2013). Majava tappoi miehen (Valko-Venäjä, 11.4.2013). Kesy virtahepo tappoi omistajansa (Etelä-Afrikka, 14.11.2011). Sammakko katkoo jalkojensa luut saadakseen terävät puolustuspiikit (Kamerun, 28.3.2013). Delfiini puraisi pikkutyttöä (Florida, 1.12.2012). ↩ -
Sitten niitä karmeampia eläimiä:
Rottia nallekarhujen kanssa. Leijona pelastaa antiloopin hyökkäykseltä. Söpö hyppyhämähäkki käveleskelee kupin reunalla. Maailman söpöimmät lepakot. Ulvovia pikkususia. Tietoja kummituseläimestä. Karhuhyökkäys. Sudet leikkimässä. Kuoriutuvia krokotiileja. Hämähäkki yrittää piiloutua hassusti. Kuinka hyeenalta pestään hampaat. Korppikotkan poikanen. Leopardi hoitaa paviaanivauvaa. ↩
Aivoriihi 
Tuli palautetta noista ihmisen ”tarpeista” käyttää eläimiä mm. lääkekokeiden tarkoituksiin tai turkisten tuottamiseen. Tarkoitin ne esimerkkeinä niistä asioista, mihin eläimiä nykyisin käytetään. Nuo ovat ehkä niitä ristiriitaisimpia, valitsin ne tarkoituksella juuri siksi. Yhtä hyvin siinä olisi voinut olla opetus- ja esittelytarve (eläintarhat), viihdyke, kumppanuus ja seuralaisuus, koirien opastus-, etsintä-, pelastus- ja/tai suojelukäyttö, tryffelipossujen käyttö, metsästyskoirat, kalastajan apuna toimivat merimetsot… lista jatkuu melkein loputtomiin.
TykkääTykkää
Tuosta nousee heti mielenkiintoinen jatkokysymys. Kumpi on suurempi riski: vääristyneen söpö luontokuva, vai se että ei ole luontokuvaa ollenkaan (ts että ei välitä pätkääkään)?
Ensimmäinen voi teoriassa johtaa ongelmiin jos se johtaa huonoihin priorisointeihin (poltetaan miljoona hehtaaria sademetsää ja istutetaan bambua, jotta pandat pärjäisi). Mutta on kuitenkin todennäköistä, että pandansuojellijan saa pohtimaan asiaa laajemmin ja päätymään siihen, että joskopa sitten kuitenkaan ei. Jos taas joku haluaa polttaa ne hehtaarit rakentaaksen F1-radan, niin eipä siinä ekologisia argumentteja paljon kuunnella.
TykkääTykkää
Aluksi takerrun sanoihin. Ei ole olemassa olematonta tai välittämätöntä luontokuvaa. F1-radan rakentajalle luonto (tässä tapauksessa maapläntti) on nimittäin resurssi. Ja se on oleellinen ero.
Jos maailmaa/luontoa katsoo resurssina, niin vetoaminen onnistunee todennäköisyys- ja finanssiperusteilla. Sopivan luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen voidaan nähdä pitkäaikaisena sijoituksena. Kun systeemi pelittää, myös kaupankäyntimahdollisuudet säilyvät. Jos systeemi ei toimi, sitä voi hyvinkin tulle sotkemaan jokin naapurimaalainen nälänhätää paossa oleva valloittajajengi. Huonoa businessia, sellainen.
Kauhuskenaarioita voi kehitellä joka suunnalle.
Äärimmäinen söpöstelijädiktaattori voisi ampua ideologiaansa pahasti nilkkaan. Vaikkapa jos kaikki elämä olisi suojelun arvoista. Homma menee absurdiksi, jos kasveja tai bakteerejakaan ei voisi syödä. Leijonille pitää syöttää synteettistä ravintoa lihan sijasta. Vaikeata…
Kultainen sinne tänne kaartuileva keskitie lienee todennäköisin ja paras vaihtoehto. Kuten melkein aina. Regression to the mean ja sitä rataa.
TykkääTykkää
Nyt meinaa olla maailmankirjat sekaisin, mutta väittäisin olevani Jarmon kanssa samaa mieltä – ainakin pääpiirteittäin!
Ensinnäkin olen omien kokemuksieni ja empiiristen havaintojen perusteella sitä mieltä, että orava on rotta valepuvussa. Samanlainen syöjä ja sotkija. Oravalla vain pörröhäntä.
Mutta mielikuvat istuvat tiukassa. Mieluummin otan pihalleni oravia kuin rottia. Vaikka todennäköisemmin orava tappaa pikkulintuja, kiipeää lastenvaunuihin tai kaivaa villat talon seinästä.
Sudet ja muut suurpedot ovat aihe, joihin mielelläni ottaisin kantaa, mutta minulla ei ole tarpeeksi tietoa, että voisin kantaani pätevästi perustella.
Minusta metsästys on ok. Siis rajoitetusti. Niin riistan kuin muiden elukoiden, joita ei syödä. Ihminen on sekasyöjä, joten syökäämme lihaa. Niinhän lajimme on aina tehnyt. Ja mieluummin riistaa kuin tehotuotettua broileria.
Mutta entäs ne susihukat ja mesikämmenet. Jotenkin tuntuu väärältä. jos lahtaamme niitä mielin määrin. Eikö niilläkin olisi oikeus elää rauhassa kuten ihmisillä?
Harmi, ettei vaikka susien kanssa voi tehdä sopimusta, että jos me emme tule niiden tontille, niin eivät nekään tule meille.
Jos ihan syvällisiksi heittäydytään, niin voisi kysyä, että mikä oikeus ihmisellä on päättä, että paljonko susia on liikaa tai tarpeeksi?
TykkääTykkää
Ai niin, pakko vielä kysyä. Siis kasvit yksilöitä? Minä ajattelen yksilön jotenkin sillä tavalla, että sillä on oma tahto. Eli aivot. Ei kasvilla ole. Siis kasvejakin pitää hoitaa ja niilläkin on omat luontaiset elinympäristönsä, juu. Mutta että yksilöitä. En oikein tiiä kyllä siitä…
TykkääTykkää
(1) Tuo on juuri sitä ihmisenkaltaistamista, mistä kirjoitin. Katsot ”yksilöllisyyttä” ihmisten näkövinkkelistä, ja päädyt tavallaan toteamukseen, että ainoastaan riittävästi meidän kaltainen on riittävän arvokas. Rajanveto voidaan aina perustella vaikka ihmisen ja muiden eläinten välille, tai selkärankaisiin, tai monisoluisiin. Oleellista on, että meillä on ominaisuuksia mitä muilla ei, ja on tärkeätä vetää raja juuri sen kohdalle.
(1.5) Ihmiset ovat sosiaalisuudessaan tavallaan vähemmän yksilöitä kuin pääosin yksin elävät eläimet, vaikkapa ilves, ahma, jääkarhu ja päästäinen. Miksei yksilön raja voisi olla tuossa välissä – nuo eläimet kun kulkevat täysin omia polkujaan… me kun muistutamme enemmän muurahaisia tai bakteereja.
(2) Miksi vedät yksilön rajan juuri ”omaan tahtoon”? Etkö tuossa pohdi vähän eri asiaa kuin mistä minä puhuin? Pitääkö yksilön siis ajatella? Kuinka määrität ”ajattelun”? Jos rajana on vaikkapa juuri aivot, niin edes osa eläinkunnasta ei kuulu tähän joukkoon; aivot kun ovat vain erikoistunutta hermostoa.
(3) Miksi yksilönä olemiseen ei muka riittäisi se, että välttää vaaraa tai hakeutuu itselle mieluisiin olosuhteisiin? Eikö se ole juuri tuo toiminta, joka osoittaa, että on muista erillinen – eli yksilö? Tähän määritelmään kuuluvat kaikki elävät olennot, arkkieliöistä ja bakteereista lähtien.
(4) http://fi.wikipedia.org/wiki/Yksil%C3%B6
TykkääTykkää
Mutta että ”meidän vehka on erilainen kuin teidän vehka”… siis yksilö on yksilöllinen…. että jokainen heinänkorsi olisi yksilö…. Tai ehkä minä vaan ajattelen liian ihmisyksilöä vertailukohtana.
Mutta siihen haluaisin jonkun vastaavan, että kuka on päättänyt, että ihminen saa päättää paljonko susia saa olla? Miksi susi ei voisi määrittää, mihin ihminen voi asettua elämään?
TykkääTykkää
Palaan tähän wanhaan juttuun, koska Tiina Raevaara sattui kirjoittamaan samasta aiheesta. Olen hieman samaa mieltä mutta samalla hieman eri mieltä. Ei ole mitenkään odottamatonta tai ihmeellistä, että eläimillä olisi tunteita tai että ne ilmaisisivat niitä. Ei ole myöskään outoa, että voimme (tai ainakin luulemme voivamme aika hyvin) tulkita kotieläintemme tunteita, olemmehan me kehittyneet jo vuosituhansia tiiviissä yhteistyössä. Siksipä koirien toiminnan yleistäminen eläimiin yleensä on vähän harhaanjohtavaa. Ja veikkaan, että kaikki eivät osaa lukea niidenkään toimintaa. Tulkintaan vaaditaan harjaantuneisuutta juuri sen lajin kanssa.
Minä luotan koirien eleiden ymmärryskykyyni, mutta en usko osaavani tulkita hevosta yhtään enempää kuin laiskiaistakaan. Simpanssi olisi varmaankin helpompi käsitettävä.
Ihmisenkaltaistamisessa ja tulkinnassa on kuitenkin kategorisesti ja aina se vaara, että tulkitsemme väärin. Me olemme kehittyneet toimimaan ihmisyhteisössä, ja vaikkapa sarvikuonot omiensa parissa, ja kummallakin on omat avunsa ja sitä kautta omat viestintäkeinonsa. Jos me tuijotamme sarvikuonon silmiä samalla kun se viestittää korviensa asennolla, yhteisymmärrystä ei löydy. Tosin: Kun havaitsemme jonkinmoisia perustunteita (etenkin negatiivisia, kuten pelkoa, vihaa, ärtymystä) missä tahansa eläimissä, se on meille evolutiivinen etu. Voimme pitäytyä poissa noiden otusten tieltä. Kaksi muttaa: Ensinnäkin tuo on suurelta osin kulttuurillista. Ja toiseksi (se isoin pointti) nettivideot ovat pullollaan söpöilyä ja olettamuksia ajatuksista. Mitä evolutiivista hyötyä sellaisesta taidosta voisi olla, kummallekaan osapuolelle?
TykkääTykkää